Astuin sisään myanmarilaiseen luokkaan. Munkkiluostarin koulun oppilaat kaivoivat puhelimet esille ja levittivät korttipakan pöydälle. Se oli kemian oppiaine. Kirjoja ei enää ollut, vaan keskeinen sisältö oli siirretty kortteihin ja puhelimen kameran avulla korttien sisältö heräsi eloon lisätyssä todellisuudessa. Jaksollinen järjestelmä näkyi kolmiulotteisesti ja sen saattoi järjestellä esimerkiksi atomimassan mukaan nappia painamalla.
Myanmarissa on YK:n arvion mukaan 16. huonoin koulutusjärjestelmä ja 11. surkein talous maailmassa. Olin syystäkin hämmästynyt, sillä en ollut odottanut näkeväni jotain toisaalta edistyksellistä, mutta toisaalta radiaaliakin. Kysyin ystävältäni, miten on mahdollista, että tällainen innovaatio on otettu käyttöön. Hän kertoi, että armeijahallinto on kontrolloinut tiukasti opetusta yli 50 vuotta eikä oppikirjoja ole päivitetty vuosikausiin. Tilanne ei voi enää huonontua, joten uusille innovaatioille ollaan avoimia. Heidän on helppo kokeilla uusia asioita, koska ei ole mitään, mitä menettää.
Me Suomessa saamme olla ylpeitä siitä, että olemme maailman onnellisimpia, maamme on yksi turvallisimmista ja meillä on maailman parhaisiin kuuluva koulutusjärjestelmä. Mutta entä jos vahvuutemme kääntyvätkin heikkouksiksi? Yritämme varjella sitä hyvää, mitä meillä on emmekä siksi uskalla tehdä tarpeeksi rohkeita kokeiluja – sellaisia, mitä tulevaisuus vaatisi? Ystäväni tiesi, että Suomi on tunnettu koulutuksestaan, mutta kerroin, että tällaisen kokeilun toteuttaminen nostaisi todennäköisesti valtavan keskustelumyräkän. Hän ihmetteli sitä. Kerroin meillä olevan niin paljon menetettävää, että pidämme mieluummin vanhasta kiinni.
Mitä paremmaksi kehitymme, sitä varovaisemmiksi tulemme. Miksi ottaa riski? Kehitämme mieluummin vanhaa paremmaksi aina siihen pisteeseen asti, kunnes huomaamme pitäneemme kiinni jostain, mistä aika ajoi ohi.
100 vuotta sitten suomalaisen keskimääräinen eliniänodote oli 46 vuotta, bruttokansantuote oli samalla tasolla kuin nyky-Tansanian ja vain viisi prosenttia väestöstä opiskeli kansakoulua pidemmälle. Vastaanotimme kehitysapua aina 1960-luvun puoleen väliin asti. Radikaalit innovaatiot ja kauaskantoiset päätökset tekivät meistä maailman parhaita. Mitä ovat ne tämän päivän radikaalit innovaatiot ja kauaskantoiset päätökset, joista seuraavan polven suomalainen saa kiittää meitä vuonna 2050? Jos emme ole avoimia uusille innovaatioille, koska ne muuttavat totutut käytänteet, Suomesta on tulossa saavutettujen etujen museo. Riski on välttämätöntä kehitykselle, sillä tulevaisuutta ei tiedä kukaan.